Bunkkeribongaajan päiväkirja

Jokaisen Itä-Euroopan maan lähihistoriaan lukeutuu enemmän tai vähemmän kajahtanut diktaattori, ja Albanian Enver Hoxha lienee näistä kaikkein vainoharhaisin. Ehkä tunnetuimpana perintönään hän rakennutti maansa täyteen bunkkereita, joiden tehtävä oli suojella maata hyökkäykseltä, jota ei koskaan tullut. Erityisen paljon bunkkereita on ollut rannikolla, joten mikäpä siis olisikaan parempi tekosyy viettää aurinkoinen päivä merenrannalla kuin niiden etsiminen.

Bunkkereiden historia juontaa juurensa Hoxhan epäluuloon jopa omia ulkomaisia aatetovereitaan kohtaan. Tarina kertoo, että bunkkerin prototyyppi testattiin viemällä sen suunnitellut insinööri bunkkeriin sisälle ja ampumalla sitä tykillä. Kuuroutunut insinööri selvisi kokeesta hengissä, joten bunkkeri läpäisi testin. Tulevina vuosikymmeninä Hoxha rakennutti maahan suuruudenhullun puolustusjärjestelmän. Syrjemmällä sijaitsivat pienemmät yhden hengen taistelubunkkerit, keskeisemmillä paikoilla suuremmat sodanjohtobunkkerit. Pääkaupunki Tiranan ympärillä oli tietojen mukaan 50 sisäkkäistä puolustuskehää. Bunkkerien tarkkaa määrää ei tiedetä, mutta joidenkin arvioiden mukaan niitä oli lopulta ainakin 700 000, joidenkin mukaan jopa lähes miljoona. Se on aika paljon noin kolmen miljoonan asukkaan maassa.

Vallan vaihduttua bunkkereista on tullut ongelma. Koska ne luotiin kestämään, niiden purkaminen on varsin vaivalloista. Pienten bunkkerien kohdalla usein on tyydytty vain työntämään ne armeijan tankeilla pois tieltä. Joskus jäänteitä on käytetty esimerkiksi laiturien tai terassien alustoina, mutta tyypillisesti ne ovat vain kaiken muun tiellä. Suuremmista bunkkereista ei päästä aivan yhtä helposti eroon ja vaikka jotkut niistä toimivat esimerkiksi varastoina, suurin osa niistä odottaa vain ajan tekevän joskus tehtävänsä. Albanian nuoriso on löytänyt niille kuitenkin muuta käyttöä. On muodikasta, että nuoripari viettää ensimmäisen yhteisen yönsä bunkkerissa. Tätä voisi jo hyvin perustellusti kutsua turvaseksiksi.

Bunkkeriretkemme kesti kuutisen tuntia. Päätimme aloittaa retken suurempaan bunkkeriin tehdystä baarista, mutta harmiksemme se oli jotenkin onnistuttu purkamaan paikalle rakennetun hotellin tieltä eikä lähiseudulta löytynyt muitakaan. Internetin ihmeellisestä maailmasta löytyi tieto, että kymmenisen kilometriä kaupungista pohjoiseen saattaisi ehkä löytyä rykelmä edustavia yksilöitä, mutta aivan niin pitkä edestakainen kävelymatka ei 35 asteen helteessä varsinaisesti innostanut, julkista liikennettä paikalle ei kulje ja kaikki jututtamamme taksikuskit pitivät sinne menemistä niin käsittämättömänä ideana, etteivät suostuneet meitä sinne kuljettamaan.

Takaiskuista huolimatta lähdimme hatarasti päättelemällä ja arvailemalla kulkemaan rannikkoa tietylle alueelle. Löysimme parin-kolmen kilometrin matkalta muutaman kymmenen bunkkerin hyvin huonokuntoiset jäänteet. Kaikki löytämämme bunkkerit olivat joskus olleet pieniä taistelubunkkereita, joten kolossaalinen emäbunkkeri jäi valitettavasti kokematta. Kuitenkin nämäkin löydöksemme tarjosivat jonkinlaisen järkyttävän todistusaineiston siitä, miten vainoharhaisuuden voimalla pystyttiin toteuttamaan suuruudenhullu ja täysin tarpeeton projekti maassa, jossa merkittävä osa asukkaista kärsi pysyvästi nälänhädästä.

Matkalla Albaniassa

Bussimatka halki Albanian on monenlaisia ajatuksia ja tunteita herättävä kokemus. Karu ja vuoristoinen maaseutu on Euroopan köyhimpiä alueita. Murheen murtamaa maisemaa täplittävät vähäpätöiset pellot ja laitumet, kuivuneet joenuomat sekä pikkukaupungit, joiden loiston päivät ovat jo aikoja sitten jääneet menneisyyteen. Tien varrella viljelijät myyvät tuotteitaan tavalla, joka muistuttaa ennemminkin kerjäämistä. Elämä on kovaa mutta yksinkertaista. Maailman eliittiin kuuluvan pohjoismaisen kaupunkilaisen arkiset huolet tuntuvat yhtäkkiä kovin merkityksettömiltä.

Tiranaa lähestyttäessä maisema vilkastuu. Peltotilkut vaihtuvat hiljalleen teollisuushalleiksi ja marketeiksi. Tunnistamme kaukaisen vuoren rinteeltä Krujen, pikkukaupungin jossa kaksi vuotta sitten vierailimme yöpyen linnoituksen juurella asuvan perheen luona. Pitkä Itä-Eurooppaa kiertänyt matkamme saa taas yhden kiintopisteen mielen kartalle, paikan josta on jo muistoja.

Aikaisempi matkamme Krujesta Tiranaan saa yllättävän toisinnon. Mikä lieneekään syynä, linja-autonkuljettaja päättää jättää määränpäämme Durresin väliin ja ajaa suoraan Tiranaan. Vasta perillä selviää, ettei matka enää jatku. Lyhyen mutta sitäkin vuolassanaisemman neuvonpidon jälkeen kuljettaja vie meidät kuitenkin perille. Olemme tunnin myöhässä, mutta majoittajamme on lähettänyt iäkkään isänsä noutamaan meidät linja-autoasemalta. Saamme vieraanvaraisena vastaanottona tuoreita hedelmiä ja jääkylmää vettä. Aurinko on juuri laskemaisillaan Välimeren ylle, tuuli on lämmin mutta raikas. Olo on viimeinkin raukea ja levollinen.

Mostar, sillanvartija

Mostarin kaupungissa kaikki tuntuu keskittyvän 451 vuotta vanhaan kivisiltaan, jonka vartijoista kaupunki aikanaan on saanut nimensäkin. On oikeastaan surullista, että kaupunki tuntuu olevan monille vain paikka, jossa "voi käydä ottamassa sillasta kuvan ja sitten jatkaa matkaa", mikäli matkailijafoorumeita on uskominen. Omasta mielestäni tuhatta sillasta, kirkosta tai museosta otettua kuvaa tärkeämpää on pysähtyä rauhassa ja unohtaa itsensä paikan hengen vietäväksi.

Vanhansillan ulkopuolella jyrkkien karstivuorten ympäröimä ja syvällä uomassaan kulkevan joen halkoma kaupunki on ihmeellinen kolmiulotteinen kudelma. Kujat, sillat, porttikäytävät ohittavat toisensa sivuitse, alitse ja ylitse. Kaikki on vaaleanbeigeä, samasta kivestä rakennettua. Ihmisen tekemän väliin puristuneena kasvaa rehevä vehreys.

Kuten Sarajevoon, myös Mostariin on sota jättänyt arpensa, mutta täällä asialla olivat serbien sijaan kroaatit. Joki on vanhastaan jakanut kaupungin kroaattien länsirantaan ja bosniakkien itärantaan. Vielä tänäkin päivänä suurin osa kirkoista sijoittuu toiselle rannalle, moskeijat puolestaan toiselle. Vanhasilta yhdisti kaupungin kahta kansaa ja niin sillä on välinearvonsa lisäksi ollut vuosisatojen ajan voimakas symbolinen arvo. Sillan tuhoamisella oli sodassa suuri merkitys: meidän välillämme ei ole enää yhteyttä. Helpolla ikiaikainen yhteys ei katkennut: sillan tuhoamiseen tarvittiin kuusikymmentä laukausta panssarivaunun tykillä. Yhtä kuvaavaa on, että sodan päätyttyä sillan jälleenrakentaminen oli ensimmäisiä tehtäviä johon ryhdyttiin, ja uusi vanhasilta valmistui kivi kiveltä alkuperäisen mukaisena vuonna 2004. Toivokaamme, ettei se enää sorru ihmisten keskinäisen vihan vuoksi.

Sarajevon 1425 päivää

Sarajevo lienee malliesimerkki balkanilaisesta kaupungista, suuri ja alati muuttuva kaaos. Basaarista kantautuvat bosnialaisen kahvin ja luumuviinan imelät tuoksut, pikimustaan burkhaan pukeutunut nainen kävelee käsikkäin hämmentävän paljastaviin minishortseihin pukeutuneen ystävänsä kanssa, keittiöistä nousee höyryä ja itämaista musiikkia. Kauempaa kuuluu minareetin rukouskutsu ja kirkonkellojen kumu.

Kauniin kuorensa alla Sarajevo kantaa kuitenkin sodan syviä arpia. Slovenian ja Kroatian irtauduttua Jugoslaviasta myös Bosnia päätti ottaa askeleensa. Tällä välin serbit olivat jo ehtineet ottaa armeijan hallintaansa ja vaivihkaisesti siirtyneet Bosniassa asemiin odottamaan saapuvaa kurinpalautusta. Bosniakit joutuivat puolustautumaan vain alkeellisesti varusteltujen poliisivoimien ja muutamien pienten sotilaallisten ryhmien avulla.

Serbijoukot piirittivät Sarajevoa 1425 päivän ajan huhtikuusta 1992 helmikuuhun 1996, mikä tekee siitä modernin sodankäynnin pisimmän yhtäjaksoisen piirityksen. Tarkoituksena oli näännyttää kaupunki joko antautumiseen tai kuolemaan. Kaupungin ainoa yhteys piirityksen ulkopuolelle oli 800 metriä pitkä lentokentän kiitotien alittava tunneli, jonka leveys oli noin metrin ja korkeus parhaimmillaankin vain hieman yli puolitoista metriä. Tunneli kaivettiin käsin ja urakka kesti neljä kuukautta. Piirityksen aikana kuoli yli 11 000 ja haavoittui yli 50 000 asukasta ja lähes puolet kaupungin lapsista sai osuman tarkka-ampujien luodeista.

Kaupungin jokainen rakennus sai vaurioita piirityksessä. Luotien ja rakettien jäljet ovat edelleen näkyvissä monin paikoin, ja syrjäisillä paikoilla on edelleen raivaamatta sodan aikaisia miinoja. Liikuttavin muisto sodasta lienee kuitenkin punaisella maalilla tai asfaltilla täytetyt rakettien jäljet kaduilla. Sarajevon ruusujen tarkoitus on muistuttaa, kuinka kaunis ja samalla hauras ihmishenki on.

Miinoja.

"Vaara! Julkisivu voi romahtaa."

Henkireikä.

Sarajevon ruusu.

"...ja joka päivä herään sinun vuoksesi, jotta jonain päivänä voin kuolla puolestasi."

Mielipuoli Belgrad

Belgrad ei oikeastaan ole kovinkaan kaunis kaupunki. Sinänsä aivan viehättävä vanhakaupunki on vain pieni kadunpätkä eikä edes erityisen vanhakaan, ja muutamaa keskustan kauppakatua lukuunottamatta ilme on itse asiassa varsin harmaa ja virttynyt. Mutta mikä kauneudessa on menetetty, on moninkertaisesti korvattu ainutlaatuisella karismalla. Elämän koko kirjo tapahtuu kaduilla ja puistoissa: siinä missä joku ostaa hedelmiä kauppiaalta, toisaalla perheet syövät pitkissä pöydissä notkuvaa päivällistään, kauempana joku laulaa ja tanssii kovaäänisen musiikin tahdissa. Belgrad on mieleltään hullu ja sydämeltään lämmin ja hyvä.

Serbialainen ruoka on sydämen ja verisuonet räjäyttävän hyvää. Esimerkkinä olkoon lähes myyttistä suosiota nauttiva cevapcici: tukevasti maustettuja ja hengenvaarallisia määriä rasvaa tihkuvia lampaanjauhelihapötköjä, jotka voidaan tarjota esimerkiksi smetanan, sulatejuuston ja munavoin yhdistelmää muistuttavan kajmakin sekä runsaassa voissa paistettujen perunoiden kanssa. 

Joku voisi kuvailla Belgradin historiaa paitsi pitkäksi niin myös varsin vaiheikkaaksi. Jo 300-luvulla ennen ajanlaskumme alkua keltit perustivat paikalle linnoituksen, josta myöhemmin tuli Rooman valtakunnan pohjoinen rajakaupunki Singidunum. Ensimmäiset paikalle sattuneet slaavit valtasivat kaupungin 600-luvulla ja antoivat sille nimeksi Valkea kaupunki, Beligrad. Seuraavaksi kaupunkia hallitsivat vuoroillaan Bysantti, unkarilaiset ja frankit, kunnes se 1200-luvulla päätyi serbien hallintaan, joutuakseen taas hetken kuluttua ensin unkarilaisten ja sitten ottomaanien valtaamaksi. 1700-luvun alussa kaupunki liitettiin Habsburgien valtakuntaan, mutta suivaantuneet ottomaanit kaappasivat sen pian takaisin itselleen. Ottomaanivalta päättyi lopulta vasta 1867, jolloin Belgradista tuli itsenäisen Serbian pääkaupunki. Ensimmäisessä maailmansodassa itävaltalaiset valloittivat kaupungin, mutta sodan jälkeen siitä tuli Serbien, sloveenien ja kroaattien kuningaskunnan, myöhemmin Jugoslavian pääkaupunki. Toisessa maailmansodassa, kuinka ollakaan, saksalaiset miehittivät kaupungin, kunnes se joutui myöhemmin ensin Yhdysvaltojen pommittamaksi ja lopulta puna-armeijan valtaamaksi. Vaikka tämän jälkeen Belgrad on ollut suhteellisen vakaasti ensin Jugoslavian ja sen hajottua väkivaltaisesti pirstaleiksi Serbian pääkaupunki, ehti vielä Natokin posauttaa sinne pomminsa juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Tällä vuosituhannella tilanne on ollut toistaiseksi vakaa ja rauhallinen.

Jos kaupungin historia on ollut etnisesti sekava ja monimuotoinen, sitä on nykypäiväkin. Serbien lisäksi kaupungissa asuu merkittävät vähemmistöt kroaatteja, bosniakkeja ja montenegrolaisia. He kaikki puhuvat keskenään samaa kieltä, mutta kirjoittavat sitä eri tavalla. Lopputuloksena voit kirjoittaa oikeastaan miten huvittaa, eikä varsinaisesti edes haittaa, vaikka kirjoittaisit saman tekstin osin latinalaisilla ja osin kyrillisillä kirjaimilla. Ei se ole niin justiinsa, niin kuin ei kovin moni muukaan asia Belgradissa.

(Historialähde: Wikipedia)

Rajanylityksiä Romaniassa

18.8.2017 Romanian ja Serbian rajalla



Timisoara oli hyvä paikka pikaiselle välipysähdykselle matkalla kohti Serbiaa. Rauhallinen, suorastaan unelias tunnelma lepuutti mieltä ja ruumista. Helteinen ilma seisoi kaduilla. Illaksi lämpötila laski hieman alle 30 asteen ja kaupunki piristyi hetkeksi kuin laiska kissa nostaessaan makuulta päätään vain nukahtaakseen hetken kuluttua uudelleen raukeaan uneensa.

Olkoonkin, että Timisoara on hiljainen ja jossain määrin jopa karismaatiton kaupunki, sillä on tärkeä roolinsa vapaan Euroopan historiassa. Lähellä rajaa sijaitsevan kaupungin asukkaat pystyivät vuonna 1989 seuraamaan Jugoslavian televisiosta Itä-Euroopan kommunismihallintojen kaatumista. Toiveikkaat uutisen johtivat Timisoarassa useita päiviä kestäneisiin Ceausescun vastaisiin mielenosoituksiin, joihin osallistui parhaimmillaan yli 100 000 henkilöä. Ennen joulua levottomuudet levisivät muualle maahan ja johtivat lopulta vallankumoukseen. Joulupäivänä Ajatusten Tonava virtasi viimeisen kerran.

Matka Timisoarasta Belgradiin on oma lukunsa. Periaatteessa Timisoarasta pääsee Serbian puolelle Vrsaciin junalla, sieltä rajamuodollisuuksien jälkeen toisella junalla perille. Nyt elokuussa Romanian puolen junayhteys on kuitenkin lakkautettu toistaiseksi. Linja-autolla pääsisi Romanian puolen pieneen rajakaupunkiin Moravitaan, mutta siitä pitäisi selvitä vielä parikymmentä kilometriä rajan yli Vrsaciin. Lopulta päädyimme herraskaisesti matkustamaan koko välin taksilla muutaman kymmenen euron hintaan. Yhtä kauniilta näyttävät auringonkukkapellot autonkin ikkunasta nähtynä.

Tätä kirjoittaessani olemme olleet rajatarkastuksen autojonossa, joka on nyt melkein puolivälissä. Tästä päästäneen läpi nopeasti, varmasti alle tunnissa. Iltapäivällä olemme jo perillä!

Verenimijöitä Transilvaniassa

16.8.2017 junassa Brasovista kohti länttä



Kaikenlaiseen mielen ja maiseman yllätyksettömään tasaisuuteen tottuneelle länsisuomalaiselle vuoriston yli kulkeminen on aina jotenkin nostattava, jos ei jopa subliimi tunne. Bukarestista lähtenyt juna nurjahtelee kohti Brasovia yli metsäisten rinteiden pysähtyen välillä syrjäisten vuoristokylien yksinäisillä asemilla. Kukaan ei nouse kyytiin, viiksekäs asemavartija heilauttaa merkkilippuaan laiskasti, juna viheltää. Harras ja vakava matka Transilvanian sydänmaille jatkuu.

Transilvania oli vuosisatoja Habsburgien valtakunnan äärimmäisin periferia, ja unkarilaisten rakentama Brasov sen jonkinlainen hallinnollinen keskus, kaukaisen rajamaan viimeisin vartiotorni. Unkarilaiset juuret maistuvat edelleen alueen ruokakulttuurissa, kuuluvat kaduilla ja näkyvät kaupungin olemuksessa. Tunnelma on kaikkiaan varsin keskieurooppalainen, täällä ollaan hyvin kaukana Balkanilta. Mutta toisin kuin Keski-Euroopan ikiaikaiset vallan keskukset, jotka vauraudessaan ovat kasvaneet nykyiseen loistoonsa, Brasovin on sattuma muovannut aikojen saatossa sellaiseksi kuin siitä sitten onkaan tullut, vuoren juurelle unohtuneeksi palapeliksi, jonka palaset vain melkein sopivat toisiinsa.

Vlad Tepes eli Seivästäjä oli keskiajalla paikallinen hallitsija, jonka säälimätön ja verenhimoinen johtamistapa on jättänyt jälkeensä lukuisia, sittemmin kreivi Draculan esikuvaksi päätyneitä paikallislegendoja. Herra Seivästäjän linna sijaitsee lähellä Brasovia ja se olisi varmasti kiinnostava kohde, jos sattuisi vanhoista linnoista ja tuotteistetuista kansantarinoista pitämään. Joka tapauksessa paikallinen turismiteollisuus saa olla tälle punamustaan viittaan puetulle sekä halvalla valkoisella puuterilla ja muovisilla torahampailla maskeeratulle hahmolle monesta kiitollinen, sillä kukapa ei haluaisi kreivi Draculan linnassa käytyään syödä kreivi Draculan pubissa kreivi Draculan grillivarrasta kulauttaen sen alas kreivi Draculan viinillä ja lopuksi ostaa jääkaapin oveen muistoksi muovista kreivi Draculan magneettia. Onneksi Brasovia ympäröivät vuoret tarjoavat satunnaiselle matkailijalle jotain aivan muutakin, hartaan hetken ihmistä suuremman luonnon keskellä.

Taas istumme junassa, nyt matkalla Brasovista länteen. Vuorenrinteet ovat väistyneet tutumman tuntuisten lakeuksien tieltä. Vuoristokylien sijaan maisemaa täplittävät viljelysten keskelle puristuksiin jääneet pikkukaupungit. Asemilla toivotellaan tervetulleiksi ja hyvästellään seuraavaan kertaan. Itse olemme perillä Timisoarassa vasta puoliltaöin.