Blogi on muuttanut osoitteeseen kauaspollotkarkaavat.com!

Otsikossahan se jo oikeastaan lukikin: Blogi on muuttanut osoitteeseen kauaspollotkarkaavat.com!

Antoisia lukuhetkiä tästä eteenpäinkin!

Helsingin kivettyneet eläimet

Suomessa tuskin lienee luonnosta etääntyneempää kolkkaa kuin Helsingin kantakaupunki. Vain noin kahdessasadassa vuodessa eurooppalaiseksi suurkaupungiksi kasvanut kyläpahanen sai aikoinaan pääkaupunkiasemansa oikeastaan täysin ilman omaa ansiotaan: Suomen siirryttyä Ruotsin valtakunnasta osaksi Venäjää entinen pääkaupunki Turku jäi liian lähelle aikaisempaa vallanpitäjää. Vastaperustetun suuriruhtinaskunnan juuri poroksi palanut pääkaupunki piti kuitenkin rakentaa uudelleen lähes maan tasalta. Katujen varsille nousi vieri viereen empire-monumentteja, jotka samanaikaisesti loivat mielikuvaa sekä uudesta uljaasta kaupungista että tsaarillisen vallan ikuisesta järkkymättömyydestä.

Sata vuotta myöhemmin ajat olivat muuttuneet. Empire oli saanut väistyä ensin kertaustyylien ja sittemmin jugendin tieltä. Monien muiden keisarillisen Euroopan viimeisissä hengenvedoissa identiteettiään etsivien pienten kansojen tavoin myös suomalaiset liittivät jugendiin erityisen paljon kansallista kuvastoa. Itsenäisyydestä haaveilevan kansan romantiikannälkä toi myyttisen luonnon osaksi rakennuksia, ja hiljalleen katujen varret täyttyivät karhuista, pöllöistä, sammakoista ja menninkäisistä. Suomalainen metsä oli kuin salaa vallannut maan urbaaneimman erämaan, Helsingin kivisen viidakon.

Harmaan uudet kasvot

Lokakuinen Pori lienee juuri tyypillinen esimerkki kaupungista, jonka kohdalla sana "karismaattinen" jätetään kohteliaasti sanomatta: harmaa teollisuus- ja satamakaupunki, jonka luota sekä meri että ihmiset kilpaa pakenevat. Samalla Pori on minulle lapsuuden ja nuoruuden kotikaupunki, oman minuuteni ensimmäinen näyttämö. Vuosien ja vuosikymmenten saatossa olemme molemmat muuttuneet, kasvaneet osana ympäröivää maailmaa.

Vaikka kuinka harmaa onkin, Pori on ottanut osansa viime vuosien muraali-innostuksesta. Kaupungin mykkiin kohtiin; rakennusten umpipäätyihin ja palomuureihin; maalattavat jättikokoiset kuvat eivät sinänsä ole millään tavalla uusi ilmiö, sillä se on yksi ensimmäisistä tavoista sijoittaa suuria ja kauas näkyviä mainoksia kaupunkiympäristöön. Mainonnan siirryttyä muille foorumeille nämä tilat ovat jääneet vaille parempaa käyttöä, kunnes taide on kuin varkain päässyt ne valloittamaan, ensin protestina ja sittemmin myös osana kaupungin hyväksyttyä olemusta. Harmaasta ja käytännöllisestä on tullut värikästä ja yllättävää. Kaupunki iskee lähes huomaamatta silmäänsä, ja katujen kansan elämä on ehkä hetken ajan hieman kepeämpää.

Ajatukseni kaukana

Taksi nouti meidät 6.30, aamun sarastaessa ajoimme Ateenan halki kohti lentoasemaa. Kaupunkia ympäröivät vuoret piirtyivät tummina vasten heikkoa sarastusta. Aamun lämpö enteili jälleen helteisen kuumaa päivää. Myöhemmin iltapäivällä Helsinki makasi tavanomaisen paksun pilvipeitteensä alla. Taivas oli märkä ja vihmainen, niin kovin tuttu.

Takana on kuusikymmentä päivää Itä-Euroopassa. Tuona aikana vietimme kymmeniä tunteja junissa, linja-autoissa, marsrutkissa, henkilöautoissa ja laivoissa viidessätoista eri maassa, joiden lisäksi teimme lukuisia paikallisliikenteen matkoja metroilla, raitiovaunuilla, johdinautoilla sekä köysiratavaunuilla. Löysimme paljon uutta ja yllättävääkin, mutta myös vanhaa ja tuttua, jonka rinnalla uusi sai oman paikkansa. Saimme kokea hämmästyttävän kirjon ihmiselämää puolikkaassa maanosassa. Kiitollisena mieleen nousee ajatus, että oma ymmärrys maailmasta on taas rahtusen verran laajempi.

Ensimmäinen yö omassa sängyssä tuntui hyvältä, kuten aina. Olo on kuitenkin vielä hämmentynyt, ja mieli etsii paikkaansa menneen ja tulevan rajalla. Blogi jatkaa tästä eteenpäin elämäänsä tulevia matkoja suunnitellen ja menneitä muistellen. Arki on hiljalleen alkamassa, mutta ajatukset ovat vielä jossain hyvin kaukana.

Vilna

Minsk

Kiova

Tsernobyl

Odessa

Chisinau

Transnistria

Bukarest

Brasov

Timisoara

Belgrad

Sarajevo

Mostar

Podgorica

Durres

Ohrid

Skopje

Pristina

Sofia

Thessaloniki

Paros

Ateena

Ateenan uudet temppelirauniot

Ateenan monituhatvuotinen Akropolis lienee ehkäpä vapaudenpatsaan ja Eiffel-tornin ohella yksi niitä lähes nääntymiseen asti toistettuja turistikliseitä, joilta kukaan ei ole voinut välttyä. Demokratian kehto on niin tuttu, että siellä vierailu aiheuttaa ensikertalaisellekin voimakkaan deja vu -ilmiön. Jonkinlaiseksi perverssiksi iloksemme paikan kiiltokuvaidyllin rikkoo kuitenkin pienen ihmisen hiljainen mielenosoitus: graffitit.

Vajaat kymmenen kilometriä Akropolilta etelään sijaitsee sen sijaan huomattavasti nuorempi mutta myös laajempi historiallisten tapahtumien raunioitunut näyttämö, Elliniko. Vuosituhannen alkuun asti paikalla toimi Ateenan lentoasema, sittemmin alueelle rakennettiin vuoden 2004 olympialaisten kisakylä. Olympiasoihdun sammuneiden kekäleiden vielä hehkuessa alueella kilpailtiin myös arkkitehtuurissa, johon kilpailuun itsekin tein ehdotuksen osana opintojani. Tarkoitus oli rakentaa tälle useamman neliökilometrin kokoiselle alueelle Ateenan suurin ja luonnollisesti myös kaikki vaatimattomuuden rajat röyhkeästi rikkova kaupunkipuisto. Suuruudenhullu ja kaikilta osin mielipuolinen projekti jäi Kreikan finanssikriisin myötä kuitenkin toteuttamatta.

Hellepäivän retki Ellinikoon osoittautui pieneksi pettymykseksi, sillä urheilun pyhätöt istuvat uudelleen aidatun ja tarkkaan vartioidun lentokenttäalueen sisällä kiitoteiden ympäröiminä paikassa, jonne tavallisella kuolevaisella ei ole asiaa. Alueen reunaa kiertäessämme löysimme kuitenkin edesmenneen lentoasematerminaalin. Kiitotien päässä seisoo kansallisen lentoyhtiön epäonnistuneen pakkoyksityistämisen kuohuihin unohtuneita lentokoneita. Se, mikä joskus on uhmannut luonnonlakia ja kurottanut taivaita, on nyt ajan ja painovoiman nujertamaa. Kerran niin loisteliaat urheilun ja ilmailun temppelit ovat jääneet hiljaisina odottamaan päiviensä lopullista päättymistä.