Ajatukseni kaukana

Taksi nouti meidät 6.30, aamun sarastaessa ajoimme Ateenan halki kohti lentoasemaa. Kaupunkia ympäröivät vuoret piirtyivät tummina vasten heikkoa sarastusta. Aamun lämpö enteili jälleen helteisen kuumaa päivää. Myöhemmin iltapäivällä Helsinki makasi tavanomaisen paksun pilvipeitteensä alla. Taivas oli märkä ja vihmainen, niin kovin tuttu.

Takana on kuusikymmentä päivää Itä-Euroopassa. Tuona aikana vietimme kymmeniä tunteja junissa, linja-autoissa, marsrutkissa, henkilöautoissa ja laivoissa viidessätoista eri maassa, joiden lisäksi teimme lukuisia paikallisliikenteen matkoja metroilla, raitiovaunuilla, johdinautoilla sekä köysiratavaunuilla. Löysimme paljon uutta ja yllättävääkin, mutta myös vanhaa ja tuttua, jonka rinnalla uusi sai oman paikkansa. Saimme kokea hämmästyttävän kirjon ihmiselämää puolikkaassa maanosassa. Kiitollisena mieleen nousee ajatus, että oma ymmärrys maailmasta on taas rahtusen verran laajempi.

Ensimmäinen yö omassa sängyssä tuntui hyvältä, kuten aina. Olo on kuitenkin vielä hämmentynyt, ja mieli etsii paikkaansa menneen ja tulevan rajalla. Blogi jatkaa tästä eteenpäin elämäänsä tulevia matkoja suunnitellen ja menneitä muistellen. Arki on hiljalleen alkamassa, mutta ajatukset ovat vielä jossain hyvin kaukana.

Vilna

Minsk

Kiova

Tsernobyl

Odessa

Chisinau

Transnistria

Bukarest

Brasov

Timisoara

Belgrad

Sarajevo

Mostar

Podgorica

Durres

Ohrid

Skopje

Pristina

Sofia

Thessaloniki

Paros

Ateena

Ateenan uudet temppelirauniot

Ateenan monituhatvuotinen Akropolis lienee ehkäpä vapaudenpatsaan ja Eiffel-tornin ohella yksi niitä lähes nääntymiseen asti toistettuja turistikliseitä, joilta kukaan ei ole voinut välttyä. Demokratian kehto on niin tuttu, että siellä vierailu aiheuttaa ensikertalaisellekin voimakkaan deja vu -ilmiön. Jonkinlaiseksi perverssiksi iloksemme paikan kiiltokuvaidyllin rikkoo kuitenkin pienen ihmisen hiljainen mielenosoitus: graffitit.

Vajaat kymmenen kilometriä Akropolilta etelään sijaitsee sen sijaan huomattavasti nuorempi mutta myös laajempi historiallisten tapahtumien raunioitunut näyttämö, Elliniko. Vuosituhannen alkuun asti paikalla toimi Ateenan lentoasema, sittemmin alueelle rakennettiin vuoden 2004 olympialaisten kisakylä. Olympiasoihdun sammuneiden kekäleiden vielä hehkuessa alueella kilpailtiin myös arkkitehtuurissa, johon kilpailuun itsekin tein ehdotuksen osana opintojani. Tarkoitus oli rakentaa tälle useamman neliökilometrin kokoiselle alueelle Ateenan suurin ja luonnollisesti myös kaikki vaatimattomuuden rajat röyhkeästi rikkova kaupunkipuisto. Suuruudenhullu ja kaikilta osin mielipuolinen projekti jäi Kreikan finanssikriisin myötä kuitenkin toteuttamatta.

Hellepäivän retki Ellinikoon osoittautui pieneksi pettymykseksi, sillä urheilun pyhätöt istuvat uudelleen aidatun ja tarkkaan vartioidun lentokenttäalueen sisällä kiitoteiden ympäröiminä paikassa, jonne tavallisella kuolevaisella ei ole asiaa. Alueen reunaa kiertäessämme löysimme kuitenkin edesmenneen lentoasematerminaalin. Kiitotien päässä seisoo kansallisen lentoyhtiön epäonnistuneen pakkoyksityistämisen kuohuihin unohtuneita lentokoneita. Se, mikä joskus on uhmannut luonnonlakia ja kurottanut taivaita, on nyt ajan ja painovoiman nujertamaa. Kerran niin loisteliaat urheilun ja ilmailun temppelit ovat jääneet hiljaisina odottamaan päiviensä lopullista päättymistä.

Syksy saapuu Kreikan saaristoon

Lähes jokainen on varmasti joskus nähnyt tyypillisen, hieman liian imelän postikorttivalokuvan Kreikan saaristosta. Pitkin rantakalliota kiipeävien kirkkaanvalkoisten kivitalojen sinikarmiset ikkunat tähyävät kohti merta, jonka suunnalta puhaltava lempeä tuuli taittaa pilvettömältä taivaalta korventavan auringon kuumuuden lähes inhimilliseksi. Samaan kuvaan on saatettu saada mahtumaan myös pieni kirkko tai kappeli, värikkäästi kukkivia pensaita taikka mustiin pukeutunut vakavaryhtinen kreikkalaiseukko laihan kissansa kanssa; joskus nämä kaikki yhtä aikaa. Paros on juuri tällainen paikka.

Vaikka vielä paria viikkoa aikaisemmin emme osanneet edes ajatella Kreikan saaristoa matkamme varrelle, sattuma toi meidät paikalle juuri oikeaan aikaan: lauantaina Naoussan kylässä vietettiin kalastajien juhlaa, eräänlaista kesäkauden loppuhuipennusta. Yhden illan ajaksi koko kylä muuttui suureksi ravintolaksi, jonne saaren väki kerääntyi kaikki kohtuullisuuden rajat ylittävälle illalliselle. Vielä hetken nautittiin yhdessä kesän antimista ja samalla jo mielissä valmistauduttiin alkavaan syksyyn.

Syyskuussa myös turistikausi alkaa olla Kreikassa lopuillaan. Pienemmät kylät ovat jo lähes hiljentyneet, Paroksessa ja muissa suuremmissa kylissä viimeiset vieraat viipyvät vielä hetken. Melkein autioituneet tavernat ja rauhallisiksi vakavoituneet kujanteet luovat samaan aikaan hieman surumielisen ja toisaalta kovin helpottuneen tunnelman. Kiireet ovat tältä vuodelta ohi ja odotettu lepokausi on hiljalleen alkamassa.

Thessalonikin vääristynyt aika

Viimeistään Thessalonikissa suomalaisen aikakäsitys mullistuu. Kaupunki on kreikkalaisittain kovin nuori, suomalaisittain kuitenkin varsin vanha. Sen keskusta-alue tuhoutui laajasti sata vuotta sitten tulipalossa, joka sai alkunsa jonkun pahaa-aavistamattoman kaupunkilaisen vartioimatta jääneestä liedestä. Samaan aikaan paloi myös maailmalla, jonka sodan reunamilla Suomi itsenäistyi tuon juurikin samaisen vuoden lopulla. Thessalonikin yli neliökilometrin laajuinen maantasalle palanut keskusta jälleenrakennettiin ensin hienostuneen klassismin ja sen myöhemmän maailmansodan jälkeen teollisen asialliseen tyyliin. Suomessa vuosisata on pieni ikuisuus, Kreikassa tämä kaikki tapahtui lähes eilen, vain neljän sukupolven aikana.

Itse asiassa Thessaloniki on paljon sataa vuotta vanhempi, sillä se on perustettu jo 300-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Suomea ei tuolloin kansakuntana ollut edes olemassa, itse asiassa esi-isämme puhuivat vielä samaa kieltä esi-virolaisten kanssa. Thessalonikissa sen sijaan on sotien, tulipalojen, maanjäristysten ja ihan tavallisen ihmiselämän läpi säilynyt runsas määrä raunioita eri vuosituhansilta. Niitä on itse asiassa niin paljon, että jo hetken kuluttua niihin ei enää kiinnitä edes huomiota. Kun epätavallista on paljon, se muuttuu tavalliseksi. Kuitenkin rauniot muistuttavat kaiken katoavaisuudesta mutta samalla kaiken jatkuvuudesta. Aika menettää merkityksensä, ihmiselämä on vain lenkki pitkässä ketjussa, kuitenkin lenkki, joka omalta osaltaan on korvaamaton.