Mostar, sillanvartija

Mostarin kaupungissa kaikki tuntuu keskittyvän 451 vuotta vanhaan kivisiltaan, jonka vartijoista kaupunki aikanaan on saanut nimensäkin. On oikeastaan surullista, että kaupunki tuntuu olevan monille vain paikka, jossa "voi käydä ottamassa sillasta kuvan ja sitten jatkaa matkaa", mikäli matkailijafoorumeita on uskominen. Omasta mielestäni tuhatta sillasta, kirkosta tai museosta otettua kuvaa tärkeämpää on pysähtyä rauhassa ja unohtaa itsensä paikan hengen vietäväksi.

Vanhansillan ulkopuolella jyrkkien karstivuorten ympäröimä ja syvällä uomassaan kulkevan joen halkoma kaupunki on ihmeellinen kolmiulotteinen kudelma. Kujat, sillat, porttikäytävät ohittavat toisensa sivuitse, alitse ja ylitse. Kaikki on vaaleanbeigeä, samasta kivestä rakennettua. Ihmisen tekemän väliin puristuneena kasvaa rehevä vehreys.

Kuten Sarajevoon, myös Mostariin on sota jättänyt arpensa, mutta täällä asialla olivat serbien sijaan kroaatit. Joki on vanhastaan jakanut kaupungin kroaattien länsirantaan ja bosniakkien itärantaan. Vielä tänäkin päivänä suurin osa kirkoista sijoittuu toiselle rannalle, moskeijat puolestaan toiselle. Vanhasilta yhdisti kaupungin kahta kansaa ja niin sillä on välinearvonsa lisäksi ollut vuosisatojen ajan voimakas symbolinen arvo. Sillan tuhoamisella oli sodassa suuri merkitys: meidän välillämme ei ole enää yhteyttä. Helpolla ikiaikainen yhteys ei katkennut: sillan tuhoamiseen tarvittiin kuusikymmentä laukausta panssarivaunun tykillä. Yhtä kuvaavaa on, että sodan päätyttyä sillan jälleenrakentaminen oli ensimmäisiä tehtäviä johon ryhdyttiin, ja uusi vanhasilta valmistui kivi kiveltä alkuperäisen mukaisena vuonna 2004. Toivokaamme, ettei se enää sorru ihmisten keskinäisen vihan vuoksi.